Kai Oey 1962-2023

Tunsin Kain lähes 40 vuoden ajan. Tutustuimme viisi pelikautta kestäneen peliurani alussa. Kokonaisuudesta lyhyt osuus, mutta sinä aikana niin pelikentällä kuin sen ulkopuolellakin koimme yhdessä paljon, ja jotain varmasti opimmekin. Olimmehan oikeastaan vasta sisäänajovaiheessa aikuisuuden pelikuvioihin. Mitä kaikkea Kai otteluissa tarkkaili ja taktisten toimiensa ratkaisuja toteutti, enpä osaa tarkemmin kertoa. Omassa suppeassa näkökentässäni näkyi vain vastapäinen vastustajan linjamies. Jostain takakentän ja puolustuslinjamme välimaastoista Kai usein ilmestyi paikkaamaan aukkojamme ja taklaamaan vastustajaa. Ellei sitten ollut jo kipittänyt kauas heittoja katkomaan.

Vasta peliurani jälkeen aloin ymmärtää, kuinka Kai pärjäsi samoilla kyvyillään ja tavoillaan elämässään. Pelikenttien joukkuekaverit sekä vastustajat olivat nyt laaja ryhmä ihmisiä. Kumppaneita, ystäviä, läheisiä, perheenjäseniä, työkavereita, toisinaan hetkittäisiä kohtaamisia mitä erilaisimmissa tilanteissa mitä erilaisimpiin ihmisiin. Kuinka hän tällaisia tilanteita lukikaan! Tuntosarvet ja aivonystyrät olivat selkeästi jo punttisalilla kuuluneet harjoitusohjelmaan kyykkyjen ja hauisten lisäksi! Omalta osaltani linjamieskaverit lähinnä seurasivat painoni kehittymistä yli 100 kilon.

Vuosien kuluessa palasimme ajoittain nuoruuteemme. Helppo juttu. 
Aina vain uudestaan ja uudestaan pelasimme ne samat ottelut. Olimme Talissa harjoituksissa, tai pelireissuilla ties missäkin. Jotkin asiat taatusti jo sekoittuivatkin, muuttivat muotoaan. Toki aina vain paranivat ja kirkastuivat. Yhden asian muistan taatusti oikein. Kain hersyvän ja tarttuvan naurun. Pitkä kuin pelineljännes ja takuuvarma kuin taklaus. Kuulen sen yhä korvissani täsmälleen sellaisena kuin se olikin. Nyt kaikuen sisälläni sekoituksena silloisesta ilosta ja nykyisestä haikeudesta.

Merkittävimmät keskustelut kävimme viimeisinä vuosina, ja vuosikymmeninä! (Yhteiset pelit siis 85-89…) 
Useimmin se meni näin: puhelin soi, Kaille oli tullut mieleen kysellä kuulumisiani.  Ihan vaan yleisesti, sekä suhteutettuna koko elämäni toiveisiin ja toteutumiseen. Miten perhe, terveystilanne, työkuulumiset, päivän politiikka, onko jotain mitä hän ei ole kuullut ja olisi hyvä tietää, juoksenko vai onnunko ja kuinka monta leukaa vedän. Sujuvasti siirtyen aiheesta toiseen, puolin ja toisin kumpikin kertoen ja kuunnellen. 
Hän ikään kuin pienellä mäkistartilla laittoi minut käyntiin. Verraton kaveri - normaalisti lyhimmillään noin tunnin jutustelut.

Viimeisetkin keskustelumme olivat tunnin kestoisia, nyt täysin toisesta syystä. Edelleen kävimme niitä samoja aiheita samalla tyylillä. Kain huomaavaisuus, kohteliaisuus, uteliaisuus, rohkeus tulivat edelleen jostain hänen sisäisistä voimavaroistaan. Kain voimat olivat jo vähissä, ja aikamme juteltuamme hän pyysi kohteliaasti fyysistä lepohetkeä – sanan mukaisesti saada hengähtää rauhassa. Tunsin itseni niin riittämättömäksi hänen sänkynsä vieressä. Pelikaverini sieltä jostain puolustuslinjan ja takakentän välimaastosta olikin edessäni sairasvuoteessa. Se jäi viimeiseksi pelipaikaksesi, missä vielä sain olkapäätäsi taputtaa. Ymmärrän mitä on joukkue, yhteishenki, pelata yhdessä, hävitäkin joskus, ottaa huomioon heikkoudet ja vahvuudet.

 Meillä kaikilla on sinua suuri ikävä Kai, Kaitsu, Kaisu, Kai-Heikki, Hei-Kaikki. Nimesikin kuvastaa sinua niin paljon. Onneksi jätit meille paljon muutakin kuin nimen ja pelinumeron.

- pelikaverisi ja ystäväsi Markku Ahola -